Cadillac

Edessäni oli yleisilmeeltään reipas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt nuori varsa. Osa viimeisistä kylkiluista hieman eroittui silmään, mutta tamma on muutoin niin lihaksikkaassa kunnossa, että sporttisuudesta ei ole haittaa ja massaa kertyy kyllä takuulla lisää, kunhan ikää karttuu. Kuuntelin sydämen, ja leposyke oli varsalle oikein sopiva. Keuhkot kuulostivat varsin vahvoilta ja imusolmukkeet tuntuivat normaaleilta. Silmät olivat kirkkaat ja en huomannut poikkeavuuksia. Tulevaisuuden esteratsulle tärkeää onkin, että silmät ovat kunnossa, silloin etäisyyksien arvointikin helpottuu. Kaviot olivat hyvin hoidetut, kannat vielä kehittyvät hieman ja kavion muoto vakiintuu, kun jalat kasvavat. Jalat olivat muutoin kunnossa, mutta toisessa takajalassa oli hieman jännittyneisyyttä, kenties varsoilla oli ollut kovilla pakkasilla omat leikit tarhassa. Jalkaa kuitenkin hieman venyteltävä ja tutkittava, että lievä turvotus varmasti laskee ja lihas rentoutuu. Askellajit tutkittiin ja Kara esitteli oikein liidokasta ravia, käynnissä hieman hivuttaa takajalkoja, tulevaisuudessa saattaa tarvita esteille suojat. Liikkeissä myös näkyi hyvin Karan selän symmetrisyys, joka on erittäin hyvä merkki, kun kyseessä kuitenkin on nuori estehevosenalku. Muutaman kuukauden päästä voisi harkita röntgenkuvausta irtopalojen varalta, tämä ei kuitenkaan ole pakollista, sillä Kara näyttää varsin hyvinvoivalta ja sopusuhtaiselta varsalta.

Kara oli nyt saanut lainasuojat jalkoihinsa, joita se nosteli kuin mikäkin tennesseenwalker. Päähän olin iskenyt suitset ja taluttimena sai toimia jälleen joltain pöllitty liina, kun omaa en toistaiseksi omistanut.

Viime aikoina Röllimetsään oli eksynyt muutama uusi hoitaja, joita olin nähnyt tallissa vilaukselta, mutten ollut kiireiltäni ehtinyt pysähtyä juttelemaan. Ja tämä jos jokin ärsytti, sillä olin tehnyt uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan minun piti tutustua reippaammin uusiin ihmisiin, eikä vain seurata tapahtumien kulkua sivusta. Pääsin onneksi nyt lunastamaan lupaustani, sillä yksi uusista hoitajista olikin eksynyt maneesiin. Hevosen tunnistin Mäkkäriksi, mutten tunnistanut tämän ratsastajaa. Jäin maneesin reunalle äänettä seuraamaan Karan kanssa ratsukon työskentelyä. Ratsastaja ratsasti tarkasti linjan syvälle kulmaan ja lähestyi maneesiin rakennettua pystyä rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Esteen jälkeen Mäkkäri yritti hieman lisätä vauhtia, mutta ratsastaja oli toista mieltä ja piti ponin taitavasti hallinnassa. Lopuksi Kara paljasti meidät kaatamalla maneesin seinään nojaavan harjan kumoon, joten päätin siirtyä maneesin sisäpuolelle Kara mukanani.
- Moi, eikai sua haittaa jos me tullaan Karan kanssa vähän käppäilemään ja reenaamaan liinassa työskentelyä? Kysyin tytöltä, joka nyt pysähtyi eteeni.
- Joo, kyllä tänne maneesiin mahtuu muitakin. Mä oon muuten Mäkkärin uus hoitaja Alisa, mut sä voit kutsua Albeks niinku kaikki muutkin tekee, Albe sanoi ja silitti uuden hoitoponinsa kaulaa.
- Mä oon Ida ja tää tosiaan on mun hevonen Kara, esittelen vastaavasti itseni.
- Me ollaan täällä vähän sivummalla, niin te mahutte hyvin hyppäämään, sanon ja lähden taluttamaan Karaa toiseen päätyyn maneesia. Albe nyökkää ja jatkaa Mäkkärin työstämistä ensin käynnissä, josta nostaa taas laukan ja jatkaa estetreenejään.

Menemme Karan kanssa ensin kävelemään pääty-ympyrää taluttaen, josta lähden itse sitten hieman irtautumaan kohta ympyrän keskustaa pysyen kuitenkin varsan lavan takana, jottei Kara pysähtyisi. Kävelin varsan vierellä molemmat suunnat ja hain hiljalleen Karaa kävelemään aina vain itsenäisemmin ympyrällä. Maneesin laidalla oli juoksutusraippa, jonka otin ajavaan käteeni ennen kuin yrittäisin siirtää Karaa raviin. Ensin maiskutin ja heilautin hieman raippaa ja koska varsan ilme oli melko epäileväinen, otin itse muutaman juoksuaskeleen, josta Kara ymmärsi lähteä raviin. Vauhdin lisääntyessä tosin ympyrä unohtui ja varsa melkein juoksi päin seinää, mutta sain sen kuitenkin takaisin jonkinlaiselle ympyrälle, jossa se koikkelehti loikkien eteenpäin. Kun Kara hieman rauhoittui ja ravasi muutaman askeleen nätisti ympyrän kaarella, otin sen välittömästi takaisin käyntiin ja menin sen luokse taputtamaan varsaa kaulalle.

- Hei me voitas kokeilla ylittää joku puomikasa, sanoin Albelle, joka ravaili loppuraveja uraa pitkin.
- Heh, siitä vaan, tämä sanoi ja hiljensi poninsa käyntiin ja antoi sille pitkät ohjat.
Menin esteiden luokse, joista siirsin tolpat kauemmaksi ja jätin uralle muutaman puomin, joista talutin Karan ensin käynnissä yli. Tämän jälkeen talutin Karan puomeista yli juosten. Aina hevosten ajatusmaailmaa en ihan tajua, sillä kävellessä puomeissa ei ollut minkäänlaista ongelmaa, mutta kun tultiin ravilla, niin Karan täytyi suorittaa äkkipysähdys, haistella erittäin kovaäänisesti tätä pelottavaa estettä ja jälleen nostella sen tennesseenwalkerin tavoin ne koivet siitä yli. Ja puomi tosiaan oli melkein maahan kaivettu. Ja tästä pitäisi esteratsu saada. Nostin puomin nyt ilmaan kavaletilla ja päätin tällä kertaa olla itse hyppäämättä sitä, vaan juostessamme sitä kohti, kiersin kavaletin sisäkautta. Yllätyksekseni Kara ylitti kavaletin, vaikkakin hieman liioitellulla loikalla.

- Sehän meni mallikkaasti, Albe tuli viereemme vielä kävelemään loppukäyntejä, kun taluttelin Karaa vielä uraa pitkin.
- Joo se hyppäs ekaa kertaa jonkun muun yli kuin tallin kynnyksen, sanon naurahtaen.
- Siltä se vähän näyttikin, Albe naurahti ja tuli alas ratsunsa selästä.
Korjasimme maneesissa olevat esteet yhdessä hevostemme seuratessa tarkkaavaisina puomien ja estetolppien nostelua. Kara olisi halunnut auttaa tökkimällä puomeja käsistäni ja kieltäessäni sitä se iski korvansa luimuun ja näytti iloisen tammanaamansa, jota en ollutkaan yllätyksekseni pitkiin aikoihin nähnyt. Ehkä se uhmaikä oli sieltä vielä tulossa.

#4 Dina ja Kara 30.11

Varsan omituisen värinen karva oli nyt puhdistettu kurasta ja tallin pölystä, sekä harja ja häntä suoristettu jouhienselvitysainetta apuna käyttäen. Laiha, takakorkea, epätasapainoinen, sieltä täältä harmaa varsan rääpäle seisoi jalat harallaan käytävällä tuijottaen isoilla pyöreillä silmillään ympärilleen.
”Ainiin, unohdin sun kaviot”, sanoin ääneen ja kiiruhdin varustehuoneeseen hakemaan vielä kaviokoukun, kovan harjan ja kaviorasvaa. Nostelin varsan kaviot yksitellen ja puhdistin ne karsinasta mukana tulleesta kavioihin tiivistyneestä purusta ja tarkistin, että sen kavioissa olevat neljä hokkia olivat tiukasti kiinni. Lopuksi voitelin kaviot vielä kaviorasvalla. Samalla kuulin auton ääniä tallin pihalta.
”Sun ystävä varmaan saapu just”, sanoin tammalle silitellen sen otsaa. Varsan otsaharja ei ollut vieläkään kasvanut kunnolla, eikä tällä hetkellä oleva otsaharjan tynkä ylettänyt edes sen päässä olevaan merkkiin asti. Muualta varsan harja olikin jo alkanut hiljalleen kasvaa, vaikka häntä olikin edelleen aika nysä. Olin yrittänyt siistiä Karaa, jottei se näyttäisi ihan rotalta mustaan ja uljaaseen friisiläiseen verrattuna. Kuullessani trailerin rampin kolahduksen ja Perhon äänen, laitoin Karan riimunnaruun ja talutin sen ulos.

Ulkona meitä odottikin jo onnesta soikeana oleva perho. Naisen hymy ylettyi kirjaimellisesti korviin asti tämän pidellessä ylvään friisiläisvarsan narua. Tamma seisoi Perhon vierellä jännittyneenä pää ylhäällä. Perho taputteli varsaa rauhoittelevasti kaulalle, mutta musta varsa ei tuntunut reagoivan Perhoon millään lailla. Karakin oli huomannut, ettei musta varsa kuulunut Röllimetsän hevosiin ja seisoi vierelläni silmät tiukasti kiinni vieraassa tammassa. Lähdin taluttamaan Karaa kohti varsojen tulevaa pihattoa, jonne Perho seurasi perässämme.

Alkuun varsat eivät uskaltaneet edes liikkua, kun niiden päistä oli otettu riimut pois. Kara oli kuitenkin nuorista rohkeampi, joka käveli varoen Dinaa kohti ja yritti kurkoitella hyvän välimatkan päästä haistelemaan uutta ystäväänsä. Musta varsa teki samoin, kunnes varsojen turvat melkein koskettivat toisiaan. Siinä ne haistelivat hetken, kunnes Dina kiljaisi, hypähti hieman ja nyppäsi päänsä ylös. Karalla taisi tulla pupu pöksyyn sen aloittaessa hätäisen maiskutuksen Dinalle.
- Noniin, Dinasta tais tulla pomo nyt kun Kara alistu, naurahdin Perholle, joka nojasi aitaa vasten. Katselimme vielä hetken kaverusten tutustumista toisiinsa, kunnes lähdimme Perhon kanssa takaisin autolle.

Veimme Dinan mukana tulleita varusteita talliin. Perho oli saanut hieman tamman vanhaa heinää, loimia ja jotain muuta pientä tilpehööriä, jotka asettelimme siististi Perhon kaappiin. Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon yksi varsa tarvitsi tavaraa mukaansa. Karalla oli tasan kaksi loimea ja muutama hassu harja, sekä riimu ja naru. Vaikka Dinalla ei ollutkaan samanlaista pöyheää turkkia, kuin Karalla, niin ei Dinalla silti olisi tarvinnut olla viittä erilaista loimea. Perho lupasi vielä viedä varsoille heiniä, kun aloin tehdä jo lähtöä kotiin.

#3 Ohjasajoa Karalla (19.11)

Kello oli vasta puoli viisi, mutta ulkona oli jo niin pimeää, että olisi voinut luulla, että oli puoliyö. Auton tuulilasista näki erittäin huonosti, sillä taivaalta satoi tiskirättejä. Onneksi Röllimetsän tallille oli lyhyt ajomatka ja ajoin isäni maastoautolla. Vaikka se tuntui epävakaalta ajaa, niin se pysyi kuitenkin hyvin tiellä, eikä välittänyt hiekkatiehen muodostuneista kuopista tai tienpintaan ilmestyneestä loskasta.

Pihaan saavuttuani syöksyin ulos autosta ja heitin oven kiinni lähtiessäni juoksemaan kohti tallia. Märkä lumi imeytyisi nopeasti takkini läpi, jonka olin jo muutama päivä sitten todennut hyvin vettä imeväksi käydessäni se päällä koiralenkillä.

Vaikka kisapoppoon tunnin alkuun oli vielä tunti aikaa, tuntui talli olevan jo täynnä kuhinaa. Tai ainakin tallin tuntihevosten hoitajat olivat hellimässä hoitsujansa. Suuntasin suoraan varustehuoneeseen hakemaan Karan hoitokassin ja kiikutin sen tyhjän karsinan edustalle. Nappasin karsinan ovessa olevasta koukusta uuden ja toistaiseksi puhtaan vaaleanpunaisen narun ja sukelsin ulos pimeyteen hakemaan pikkuista varsuliani.

Kesti jälleen hetken, jotta silmäni tottuivat pimeyteen ja sain suunnistettua tarhalle, jossa Kara jo odottelikin korvat ojossa höristen. Se ei ilmeisesti tykännyt märästä, kylmästä ja pimeästä syyssäästä.
”No heei, mites sä oot pärjänny täällä”, silitin tamman turpaa. Avasin tarhan portin ja varmistin ennen Karan ottamista, ettei sen tarhakaverit tunkeneet mukaan. Pyöräytin varsan sukkelasti portin toiselle puolelle ja sulkiessani porttia, odotteli pikkuinen varsani kiltisti vierellä seuraten toimiani tarkkaavaisena.
”Hiieno tamma”, taputin varsaa kaulalle ja ohjasin sen kohti tallia.

Päästin Karan karsinan ovelta vapaaksi, josta se käveli karsinaansa tutkimaan ensimmäiseksi ruokakuppiaan, josta se siirtyi sitten juomakuppiin ja siitä nuolemaan suolakiveä. Se sai muutama päivä sitten uuden suolakiven, jota se nyt on lutkuttanut tyytyväisenä joka kerta, kun olen sen karsinaan vienyt. Pitää varmaan siirtyä takaisin ruoassa annosteltavaan suolaan, jos se meinasi jatkaa tuon kiven nuolemista samaan tahtiin.
”Moi Ida, mitäs sä aattelin Karan kanssa puuhata kun näin aikasiin oot hakemassa sitä sisään?” kuulin Iinan äänen takaani ja käännyin ympäri naisen suuntaan.
”Aattelin tossa ennen tunnin alkua käydä Karan kanssa pyörähtämässä maneesissä jos sulta löytys jotkut silat, joihin voisin sitä totutella”, kerroin tämän päivän suunnitelmistani.
”Joo on tuolla varustehuoneen perällä yhdet. Siellä on kaapissa kaikkea muutakin roinaa mistä löytyy varmaan ohjat ja muuta välinettä”, Iina neuvoi. Onneksi tallilta löytyy jonkinlaiset välineet, sillä itse en ole ostamassa siloja pelkkään ohjasajoon. Lähdenkin oitis penkomaan varustehuoneen kaappeja ja löydän silojen lisäksi nahkaiset ohjat, sekä rintaremmin ja häntäremmin. Nappaan välineet mukaani ja raahaan ne Karan karsinan eteen ja rojautan kasan nahkaisia remmejä maahan, jossa koitan hieman ottaa selvää varusteista. Ne näyttävät ainakin päällisin puolin olevan ehjiä tai miksi edes epäilisin niiden olevan rikkinäisiä, sillä ne näyttivät melko uusilta. Jätin varusteet odottamaan käytävän reunalle, kun avasin Karan karsinan oven, josta varsan pää heti pilkistikin ulos. Otin Karan riimusta kiinni ja avasin karsinan oven kokonaan, jotta pikkuvarsa pääsi pujahtamaan käytävälle ja sain sen laitettua kiinni molemmin puolin. Ulkona satanut räntä oli kastellut Karan selän, mutta pitkä ja tiheä talviturkki ei päästänyt kosteutta lävitseen. Varsa oli ollut aika maltillisesti tarhassa, eikä minun tarvinnut kuin pyyhkäistä pintakurat sen selästä ja mahasta, sekä käydä jalat ja kaviot läpi kolhujet varalta. Ja koska kura ei lähtenyt harjaamalla, päätin pestä Karan ohjasajoharjoittelumme jälkeen. Varsalla oli ollut jo ennestään selässään huopa, sekä sen ympärillä kireä loimivyö, joten en uskonut silojen laiton tuottavan sille ongelmia. Niinpä nostin rauhallisesti silat Karan selkään. Varsa vain katseli hetken suurilla silmillään ihmeissään, mutta pysyi koko ajan rentona. Liikuttelin siloja hieman Karan selässä, jottei se sitten säikähtäisi, jos ne vaikka menisivätkin hieman vinoon tai valuisivat taakse. Silavyön kiinnitin niin, että vyö kosketti Karan vatsaa vain hieman, muttei puristanut yhtään. Sitten otin kaapista löytämäni rintaremmin, jonka aluksi asettelin vain Karan kaulalle ja lopuksi kiinnitin siloihin. Sekin oli löysällä, muttei niin löysällä, että se häiritsisi. Viimeisenä kiinnitin häntäremmin aluksi silojen takana olevaan metallirenkaaseen ja sitten nostaen varoen varsan häntää asettelin häntäkapan sen hännän alle. Kara jännitti ja pyöristi hieman selkäänsä tuntiessaan nahkaisen häntäkapan häntänsä alla, mutta rentoutui lopulta huomatessaan, ettei mitään ihmeellistä ollut tapahtumassa. Jätin häntävyön hieman löysäksi, jottei se kiristyisi missään vaiheessa ja saisi varsan hermoja kireälle. Vielä aivan viimeiseksi viritin siloihin ohjat, jotka pujotin siloissa olevien ohjarenkaiden lisäksi rintaremmin ali. Ja koska en laittanut Karalle suitsia, kiinnitin ohjat riimuun. Varsasta tulisi äkkiä kovasuinen, jos laittaisin ohjat heti kuolaimiin ja ohjaisin sitä kovalla kädellä. Pitkät ohjat painoivat kuitenkin aina hieman enemmän suuhun, kuin ohuet ratsastusohjat. Pujotin ohjat vielä häntäremmin alta, jotteivat ne roikkuisi varsan jaloissa. Ja koska Kara ei vielä toiminut ohjasajossa riittävän hyvin, päätin ottaa riimunnarun, jolla talutin varsan maneesiin.

Ilmeisesti myös joku muu oli viimehetkillä tullut liikuttamaan ratsunsa. Maneesissa ratsasti tummatukkainen mies upealla kimolla ruunalla.
”Moi..”, tervehdin miestä, enkä ehtinyt jatkaa kun huomasin ruunan säikähtävän tervehdystäni ja kuin silmän räpäyksessä se oli singahtanut muutaman metrin matkan ja katsoi nyt meitä ehkä hieman hämmentyneenä. Mies kääntyi meitä kohti hieman hämmentynyt ja jopa vihainen ilme kasvoillaan.
”Anteeksi, en tajunnu että te olitte niin keskittyneitä”, sanoin pahoitellessani, että olin juuri pilannut kaksikon harjoitukset. Miehen ilme onneksi muuttui lempeämmäksi ja tämä ratsasti ruunallaan lähemmäs.
”Ei se mitään, säikky hevonenhan on terve hevonen, eikö”, mies sanoi ja nyökkäsin tälle hymyillen.
”Mä oon Isac ja tässä on Gucci-Max, eli Max”, mies taputti ylpeänä kimoa ruunaansa joka puhallellen yritti kurotella Karan luokse.
”Ida ja tää on Cadillac, mutta tottelee nimeä Kara”, painotin ääntäni hieman varsan kutsumanimen kohdalla ja se kääntyi katsomaan minua, kuin ihmetellen, että puhuttiinko nyt hänestä. Kara tosiaan tunnisti oman nimensä ja tuli aina tarhassa luokseni, kun kutsuin sitä, vaikka yleensä se tuli luokseni ihan muuten vain.
”Ai vähänniinku se automerkki?” Isac naurahtaa. Cadillac tosiaan oli joku automerkki. Ilmeisesti melko tyyriskin, sillä sen merkkisiä autoja ei ainakaan Suomessa nähnyt joka päivä. Tai mistä minä mitään tiedän autoista.
”Hah, joo”, naurahdin. ”Ei se kyllä ihan Cadillacia muistuta”, sanoin katsoen takakorkeaa rääpälettä, jonka talvikarva oli kasvanut harmillisen epätasaisesti. Sen harja oli solmussa ja selkä tummana kurasta.
”Hei sopisko, jos tulisin Karan kanssa vähän käppäilemään samalla kun sä ratsastat. Me pyörittäs vaan tota uraa pitkin, kun tää vasta totuttelee näihin härpäkkeisiin?” kysyin mieheltä, joka vastasi myöntävästi. En tosin odottanutkaan kielteistä vastausta.

Lähdin taluttamaan Karaa uralle, jotta se tottuisi silojen lisäksi myös maneesissa ravailevaan kimoon ruunaan. Olihan se varmasti nähnyt Maxin aiemminkin, mutta oli se silti uusi tilanne, että hevonen juoksi jatkuvasti sen ohi ja mutkitteli pitkin poikin suuressa maneesissa ilman sen suurempaa päämäärää tai ainakin se Karan mielestä oli näin. Voi kun tuo pieni varsa tietäisi mihin kaikkeen se elämänsä aikana vielä joutuu.

Hetken käveltyämme ohjasin Karan hieman keskemmälle maneesia ja pysäytin sen, jotta saisin otettua ohjat häntäremmin alta. Riimunnarun laitoin kaulan yli ja pujotin rintaremmin ali niin, että se ei tipahtaisi maahan. Suoristin nahkaiset ohjat ja pysyttelin vielä Karan vierellä, kun pyysin sen taas jatkamaan kävelyä. Ohjasin varsan varovasti takaisin uralle, jossa se jatkoi kävelyään mekaanisesti. Hiljalleen siirryin varsan taakse, kuitenkin pysytellen vielä hieman uran sisäpuolella. Annoin ohjien olla löysinä sen molemmilla puolilla ja hiljalleen liikuttelin niitä Karan kyljillä. Tamma heilutteli korviaan edes takaisin, mutta ei reagoinut ohjiin muuten. Tämä ei kuitenkaan ollut sille mikään uusi asia, joten en odottanutkaan kummempaa reaktiota. Jatkoimme uraa pitkin pitkin ohjin, kunnes kiristin ohjia niin, että Kara tunsi painetta riimussaan. Se hieman heitti päätään, kunnes pysähtyi. Löysäsin otettani nopeasti ja kehuin varsaa äänellä, jonka jälkeen maiskutin ja jatkoimme matkaa rauhallisesti käynnissä.

Kiersin maneesia Karan kanssa ehkä viisitoista minuuttia, kunnes päätin harjoittelun olevan tarpeeksi tälle päivälle. Ehkä ensikerralla voisin laittaa jo suitset. Ohjasin Karan taas kentän keskelle ja pysäytin varsan, jotta sain otettua riimunnarun sen kaulalta ja pujotettua ohjat takaisin häntäremmin alle. Myös Isak lopetteli ratsastustaan ja toi ratsunsa kentän keskelle ja hyppäsi ison puoliveriruunan selästä alas. Tämän jälkeen mies nosti jalustimet ja löysäsi ratsunsa satulavyötä.
”Eikö Karan karsina ollutkin ihan melkein Maxia vastapäätä?” Isak kysyi ja lähti taluttamaan hevostaan jo edeltä kohti talleja. Seurasimme Karan kanssa perässä.
”Joo siinä se keskimmäinen”, vastasin.

Tallissa Isak vei ratsunsa sen karsinaan ja minä jäin Karan kanssa keskelle käytävää. Laitoin varsan kiinni ja aloin varovasti purkamaan sitä varusteista. Ensin irroitin ohjat riimusta, jonka jälkeen otin häntäremmin pois hännän alta. Rintaremmin otin kokonaan irti siloista ja asettelin sen siististi silojen päälle. Lopuksi vielä irrotin silavyön ja siirsin siloja hieman taaemmas Karan selässä, jotta sain häntäremmin pujotettua silojen alta ja tehtyä siitä siistin lenkin, jolla saisin silat ripustettua varustehuoneeseen, mutta nyt siirsin ne roikkumaan karsinan ovessa olevasta koukusta.

Kara oli vieläkin likainen, sillä kura ei ollut hävinnyt mihinkään rauhallisen ohjasajomme aikana, joten talutin varsan pesukarsinaan. Suihkutin tamman päälle lämmintä vettä, josta se tuntui nauttivan. En käyttänyt pesuainetta, ettei varsan luonnollinen rasva, joka auttaa eristämään kosteutta, lähtisi, jolloin Karalle tulisi ulkona kylmä. Tapanani ei ollut pestä hevosiani kovin usein, kunhan ne näyttivät suunnilleen siisteiltä. Oikeastaan talvella en pessyt hevosiani kertaakaan shampoolla, pelkkä vesihuuhtelu sai riittää, enkä sitäkään harrastanut kuin vasta silloin kun oli pakko. Ja nyt oli pakko. Tietenkin jalat piti pitää niin siisteinä ja puhtaina kuin mahdollista. Mutta tänään oli kyllä oikea aika pesulle. Ilmeisesti tamma oli nukkunut märkien kuivikkeiden päällä, sillä vesi valui kellertävänä sen kylkeä pitkin. Tänään se todellakin oli likainen, eikä pörröinen talviturkki auttanut sen siistinä pidossa juurikaan. Kun vesi ei enää liottanut mukaansa Karan karvapeitteestä irtoavaa likaa, sammutin hanan ja kuivasin varsan rungon lastalla. Yritin olla varovainen, etten painaisi liikaa, sillä Kara oli melko herkkä lastan käytössä, eikä se pitänyt yhtään, jos lastalla painoi liian kovaa. Hain varsan selkään vielä loimen, kunnes säädin veden viileälle ja ruiskuttelin vielä varsan jalat läpi. Viileä vesi ei ilmeisesti tuntunut mukavalle tamman nostellessa jalkojaan aina, kun vesi osui sen jalkaan. Kävin samalla sen jalat läpi haavaumien ja rupien varalta. Lopuksi kuivasin jalat vielä pyyhkeellä. Ei minun olisi niitä tarvinnut välttämättä kuivata, mutta tottuupahan varsa käsittelyyn.

Loppuillaksi jätin Karan karsinaan loimi päällä nuolemaan suolakiveä ja rouskuttamaan iltaheiniä. Vein silatarvikkeet ja Karan hoitokassin takaisin varustehuoneeseen. Iina lupasi ottaa siltä loimen pois, kun tulisi jakamaan iltaruokia.

Tuijotin auton sivupeilissä näkyvää traileria, jota vanhempieni uusi auto veti perässään. Seurasin tarkasti auton ja kopin liikkeitä, sekä kyselin jatkuvasti autoa ohjaavalta isältäni, liikkuiko koppi. Sain joka kerta vastaukseksi, että ”ei liiku, kyllä se siellä matkustaa nätisti”. Isä oli lähtenyt mukaani kuulemma lastaus avuksi, mutta syyksi osoittautuikin se, ettei isä antanut minun ajaa uutta Land Cruiseriaan, vaikka olin omistanut ajokortin jo ainakin 7 vuotta. Isästä oli kuitenkin ollut suuri hyöty, sillä Karan koppiin saaminen ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma, mutta kyllä se sinne meni kun lahjoin vähän porkkanoilla ja menee varmasti toisenkin kerran, kun jätin sen sinne syömään heinää ja päivärehuja.

Avasin varovasti samalla höpötellen jotain jonnin joutavia trailerin etuoven ja joku pieni variksenpoikanen kurkisti välittömästi ovesta. Varsa oli pistellyt poskeensa jo melkein kaiken sille varaamani heinän ja tottakai väkirehuista puolet oli tiputeltu lattialle. Isä laski trailerin rampin ja taputteli Karan ruskean-harmaata pyllyä. Annoimme sen vielä hetken seisoa trailerissa, ettei sille tulisi kiire aina joka kerta tulla ulos, kun ramppi avautuisi. Pian talleilta päin kävelikin reippaan oloinen nainen, joka tulikin luoksemme reippaasti käsi ojossa. Puristin naisen kättä, kuten myös isäni teki ja samalla nainen esitteli itsensä Iinaksi. Päätimme yhteistuumin ottaa Karan ulos trailerista, mikä kävi erittäin mallikkaasti, kuin tamma olisi harrastanut matkustamista useamminkin, vaikka todellisuudessa tämä oli sen ensimmäinen kerta kopissa. Taluttelin hieman pökertyneen näköistä varsaa trailerin ympärillä, kunnes se alkoi ymmärtää, että se oli siirtynyt trailerissa jonnekin uuteen ja mielenkiintoiseen paikkaan. Nuorella ja kimeällä varsaäänellä se töräytti ilmoille muutamat kiljahdukset ja jäi paikoilleen pää ja korvat pystyssä odottamaan vastausta. Jostain joku poni äänestä päätellen sille vastasikin, mutta pikkuisen prinsessa arvolle ei ilmeisesti ollut sopivaa vastata takaisin ja varsa päätti kävellä perässäni kiltisti talliin Iinan sille varaamaan karsinaan.

Kara oli tarhannut jo koko aamupäivän, joten se sai tutustua uusiin hajuihin ja ääniin nyt karsinasta käsin ja aamulla se pääsisi tutustumaan uusiin kavereihinsa sitten vähän lähemmin tarhailun merkeissä. Iina näytti minulle myös kaapin, johon toin autosta Karalle kuuluvat loimet, varariimun ja narun, harjapakin, sekä Karan ikiomat pikkuiset suitset, jotka välillä laitoin sille karsinaan, jotta se tottuisi kuolaimeen. Kaappiin jäi vielä rutkasti tilaa muille varusteille, joita tulisin Karalle sen kasvaessa ostamaan. Iinan lähtiessä hakemaan jo muita hevosia sisälle, lähdimme isäni kanssa takaisin kotiin. Sanoin kuitenkin Iinalle ennen lähtöämme, että tulisin aamulla viemään Karan itse ulos. Paikka oli sille uusi ja se oli ensimmäistä kertaa ilman emäänsä jossain, vaikka se olikin jo kuukauden ollut erossa emästään, mutta aina se oli ollut jossain kuuloetäisyydellä. Nyt Emma ei enää vastannut, vaikka Kara kuinka yritti sille huutaa. Ainut tuki ja turva olin minä, joten en voinut jättää sitä ihan oman onnensa nojaan vieraiden ihmisten hoidettavaksi.

Kwpn-tamma Cadillacin eli Karan päiväkirja.